Jaa... mitäs valitat... tekisit jotain vi**n ämmä, puhun itse itselleni.
Pakko se on tehdäkin, eihän asiat muuten kuin pahene, ei täällä varmasti kukaan muu vaivaudu lapaansa liikauttamaan auttaakseen kunnolla, ehkä sen verran että roskapussin tai kaksi voi viedä ja vähän pinota lehtiä laatikkoon, mutta siihenpä jää tiskit altaaseen ja pöydille, hiekat lattialle ja murut pöydälle... koska "KYLLÄ Nana siivoaa"
Mutta kun Nana on NIIN HEL**TIN VÄSYNYT SIIVOAMISEEN JA YKSIN OLEMAAN KAIKKIEN ASIOIDEN KANSSA.
Välillä, eikä vaan välillä, tuntuu että kaikki on mun harteilla, ja se on mun osani, josta ei auta valittaa.
Vaikka kyllä minulla on apunikin, en sitä kiellä, ilman apua monet kerrat olisin "tukehtunut" kokonaan. Ja totta kai arvostan sitä, että joku viitsii tehdä jotain, kun on niitäkin jotka eivät sitten tee mitään. Mutta kun olisi pyytämättäkin saada apua, ja että viitsisi jokainen tehdä oma-aloitteisesti asioita huushollissa, eikä pitäisi itsestään selvänä että "tuo tekee kun se on aina ennenkin tehnyt." tai "tuo tekee tuon, koska minä teen tämän mitä se ei pysty/osaa tehdä"
Kun ei haluaisi VALITTAA... VALI VALI VALI... vihaan itseäni kun valitan, mutta olisiko se sitten paras vaihtoehto olla vaiti, ja kuin ei mitään?
JA Entä Se kun Toivoisi Toisen rakkauden riittävän sellaisena, niinkuin se oli silloin alussa ja silloin kun oli ollut paha riita,
ja toinen oli valmis helpottamaan ja auttamaan toisen oloa niin paljon kuin mahdollista, ihan vain rakkauden osoituksena ja vilpittömästä halusta olla toiselle kiltti. Mihin ne kaikki sellaiset asiat unohtuu? Tai pienenee melkein olemattomiin? Onko se sitten loppuelämän sitä?
Ja kuuluuko sen mennä niin vai jotenkin toisin? Kun kuitenkin on hienoja ja hyviä asioita, niitä joissa ei tarvitse pohtia rakkaudettomuuttaan.
